Tällä sivulla kerrotaan pelin kannalta oleellisia taustatietoja keskiajan Suomesta, keskittyen 1300-luvun lopun Satakuntaan.
Peli sijoittuu kuvitteelliseen maalaiskylään Satakunnan rannikolla. Tarkka aika ja paikka ilmoitetaan myöhemmin, mutta pelin ajankohta asettuu 1390-luvun jälkipuoliskolle.
Ruotsin Itämaa
1300-luvun lopulla Suomi oli maatalousvaltainen, pienistä kylistä koostuva harvaanasuttu alue. Etelä- ja Länsi-Suomen pysyvällä peltoviljelysalueella asui arviolta parisataatuhatta henkeä. Keski-Suomessa, Savossa ja Lapissa asui saamelaisia, kaskiviljelijöitä ja satunnaisia eränkävijöitä. Kaupunkeja oli vain muutamia, noin sata vuotta sitten perustettu Turku sekä hiljattain perustetut Ulvila, Porvoo ja Viipuri. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli rauhoittanut Ruotsin ja Novgorodin eli nykyisen Venäjän välistä ryöstelyä. Ruotsin kuningaskunta yhtenäistyi ja vahvistui, ja 1300-luvun puolivälissä valtakuntaan annettiin yhteinen maan- ja kaupunginlaki. Molemmat tulivat Suomessakin käyttöön 1370–80-luvulta lähtien.
Vuonna 1349 Ruotsin puolella ja laajemmin Euroopassa riehuu mustana surmana tunnettu rutto. Sen vaikutuksia Suomen alueella ei tunneta, vaikka pienempiä ruttoepidemioita esiintyi täälläkin. Vuonna 1397 Tanskan kuningatar Margareeta yhdistää Ruotsin, Norjan ja Tanskan pohjoismaiseksi Kalmarin unioniksi. Tätä edeltää sisällissotien ja levottomuuksien kausi, johon myös vitaaliveljet liittyvät.
Suomen alue eli Ruotsin itämaa oli jo yli sadan vuoden ajan ollut kiinteä osa Ruotsin kuningaskuntaa ja katolista kirkkoa. Ruotsin kuningas nimitti ensimmäisen Suomen herttuan vuonna 1284, ja 1200-luvun lopulla rakennettiin vanhimmat ja tärkeimmät linnat Turkuun, Hämeeseen ja Viipuriin. Myös Kuusiston piispanlinna rakennettiin vuosisadan vaihteessa. 1300-luvun lopulla perustettiin linnat Uudenmaan Raaseporiin, Ahvenanmaan Kastelholmaan ja Pohjanmaan Korsholmaan. Keskuslinnojen lisäksi 1300-luvulta tunnetaan useita pieniä linnoituksia, kuten Eurajoen Liinmaan linna eli Vreghdenborg sekä Kokemäen Aborch. Myös linnavuorien aktiivisin käyttö ajoittuu nykytietämyksen mukaan 1200–1300-luvuille. Nimityksestä huolimatta useimmat 1300-luvun linnat olivat puurakenteisia linnoituksia, joissa ei ole juurikaan jälkiä muuratuista rakenteista. Tärkeimmistä linnoista tunnetaan 1200–1300-luvuille ajoittuvia kivisiä muureja, torneja ja huoneita.
Nykyisen Suomen rannikoille muutti 1100–1300-luvun aikana tuhansia ruotsalaisia uudisasukkaita. He olivat kotoisin Keski-Ruotsista ja muodostivat perustan nykyiselle suomenruotsalaiselle väestölle. Joillain alueilla ruotsalaiset asettuivat aiemmin asumattomille seuduille ja toisaalla he perustivat kylänsä suomalaisasutuksen viereen. Näitä kyliä on voitu esimerkiksi nimistöntutkimuksen ja varhaisen verotuksen perusteella tunnistaa. Samaan aikaan myös suomenkieliset ottivat viljelyyn uusia alueita kylien välisiltä mailta tai eräomistuksille vieviltä alueilta. Etnisyys käsitettiin keskiajalla hyvin eri tavalla kuin nykyään. Sekä suomen- että ruotsinkielinen väestö oli Ruotsin kruunun alamaisia ja osa katolista kristikuntaa.
Suomen alueella puhuttiin useita kieliä, ja monet olivat käytännössä kaksi- tai useampikielisiä niin maaseudulla kuin kaupungissa. Suurin osa väestöstä oli todennäköisesti suomenkielistä, mutta ruotsia puhuttiin yleisesti, ja se oli myös hallinnon kieli. Erämailla ja pyyntikulttuurissa puhuttiin saamea sekä nykyään jo kuolleita kieliä. Saksalaisten kauppiaiden kanssa ja kaupungeissa puhuttiin saksaa, joka oli vielä keskiajalla lähempänä ruotsia kuin nykyään. Kirkon kieli taas oli latina. Vaikka tietyt messun osat pidettiin latinaksi, keskiajalla todennäköisesti saarnattiin suomeksi ja ruotsiksi, ja myös Isä meidän -rukous ja Terve, Maria (Ave Maria) lausuttiin keskiaikanakin kansankielellä.
Kielitaidon arvostamisesta kertoo se, että 1400-luvun saksalaisessa matkaoppaassa opetettiin sanomaan suomeksi ”Haluaisin kernaasti puhua suomen kieltä, mutta en osaa”, ja 1500-luvun alussa saksalainen porvari ohjeisti Turkuun lähtevää poikaansa oppimaan suomea. Todennäköisesti suomalaiset papit ja rälssimiehet puhuivat sekä suomea että ruotsia. Toisaalta kielitaito ei ollut välttämätöntä esimerkiksi matkustamiselle: Pyhän Birgitan ihmeissä kerrotaan tapauksesta, jossa Roomaan saapui suomalainen pyhiinvaeltaja, joka ei voinut saada synninpäästöä, koska hänellä ei ollut yhteistä kieltä paikallisten pappien kanssa. Birgitta kutsuttiin apuun, ja hän ymmärsikin miehen puhetta ja toimi tulkkina. Kenties kyse oli jumalisesta ihmeestä tai siitä, että ruotsalainen aatelisnainen oli kotimaassaan oppinut suomea. Pelissä kaikilla hahmoilla on sen verran yhteistä kieltä, että he ymmärtävät toisiaan, eikä kielellisiä eroja ole tarkoitus pelata.
Yhteiskunta
Yhteiskunta jakautui neljään säätyyn. Maallinen rälssi eli aateli oli lukumääräisesti pienin. Rälssi sai nimityksensä ruotsin sanasta frälse, mikä tarkoittaa vapautusta. Maallinen rälssi suoritti asepalvelusta kuninkaalle, minkä vuoksi he saivat vapautuksen veronmaksusta. Ylempi rälssi suoritti palveluksensa ratsain (riddare, ratsumies eli ritari) ja alempi jalkaisin (sven, jalkamies eli soini). Keskiajalla arvonimen haltija yleensä suoritti palveluksen itse ja sai näin kotitaloudelleen verovapauden. Rälssi ei ollut perinnöllinen, vaikka yleensä poika tai vävy jatkoi asepalvelusta.
Suomestakin tunnetaan 1300-luvun rälssimiehiä. Keskiajan aatelistolle muodostui oma ritariromanttinen kulttuurinsa, johon kuuluivat vaakunat, turnajaiset, ritarieepokset ja legendat sekä ylellinen hovielämä. Vaikka suomalainen rälssi ei varallisuudeltaan ollut keskieurooppalaiseen verrattavaa, yleiseurooppalaista ritarikulttuuria pyrittiin täälläkin noudattamaan.
Hengellinen rälssi koostui kirkonmiehistä, papeista ja munkeista, jotka saivat hengellisen palveluksensa vastineeksi verovapauden. Suomessa toimii vakituisesti kaksi luostaria, dominikaanikonventit Turussa ja Viipurissa. Turun luostari perustettiin 1200-luvun lopulla, Viipurin perustamisajankohdasta ei ole varmuutta, mutta todennäköisesti samoihin aikoihin. Lisäksi Suomessa toimi fransiskaaniveljiä.
Kaupungeissa toimi porvareita eli kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka liittyivät porvarimaksun maksamalla tietyn kaupungin porvariyhteisöön ja saivat näin oikeuden harjoittaa käsityötä ja kauppaa. Porvarien keskuudesta valittiin kaupunginraati, joka hoiti kaupungin asioita. Ruotsin kaupungeissa noudatettiin 1350-luvulta lähtien kaupunginlakia, joka poikkesi joissain asioissa maaseudun laista ja jossa keskityttiin säätämään kaupunkeja koskevista asioista. Keskiajalla Itämeren rannoille oli muodostunut saksalaisperäinen, Hansan eli kauppaliiton levittämä yhteinen kaupunkikulttuuri, jossa pohjoisesta tuotiin puutavaraa, nahkoja, turkiksia, kalaa, voita, rautaa, hamppua ja pellavaa, ja etelästä villakankaita, astioita, suolaa sekä viiniä, olutta ja ylellisyystuotteita.
Periaatteessa kaupankäynti oli sallittua vain kaupungeissa, mutta käytännössä kauppaa käytiin muuallakin. Talonpoikien tuli matkustaa kaupunkien markkinoille myymään tuotteitaan porvareille, mutta usein myös porvarit matkasivat maaseudulla sopimassa kaupoista. Kauppaa käytiin myös rälssimiesten, linnanherrojen ja kirkon kanssa. Yleensä porvarit varustivat suuria kauppalaivoja, mutta myös rälssiherroilla, kirkonmiehillä ja talonpojilla oli omia aluksiaan, joilla tuotteita vietiin Itämeren suuriin kaupunkeihin ja tuotiin tarpeellisia tavaroita takaisin (ks. Purjehdus ja rantarosvous).
Lukumäärällisesti suurin yhteiskuntaluokka oli talonpojat eli maaseudun väki, joka muodosti Suomessa yli 95 % väestöstä. Maaseudun elämästä kerrotaan seuraavaksi tarkemmin.
Maaseutu
Peltoviljely vakiintui Länsi- ja Etelä-Suomeen jo ajanlaskun alun tienoilla, jolloin pysyvä asutuskin alkoi keskittyä hedelmällisille peltomaille ja vesireittien läheisyyteen. 1300-luvulla asutus oli keskittynyt pieniin kyliin, joita ympäröivät yhteiset pellot. Pellot oli jaettu pitkiin, kapeisiin sarkoihin talojen kesken, jotta niiden tuotto jaettaisiin tasaisesti. Sarkajako mahdollisti laajemmat pellot ja niiden viljelyn yhteistyössä naapureiden kanssa. Pellot olivat yleensä kaksivuoroviljelyssä eli niin, että toinen puoli peltoa eli vainio oli vuosittain kesannolla ja toinen viljelyssä. Näin maa lepäsi ja lannoittui. Pellot oli aidattu koti- ja villieläinten varalta.
Kylä koostui yhdestä tai useammasta maatilasta eli talosta, johon kuului useampia rakennuksia. Yleensä vain yksi näistä oli lämmin asuinrakennus, savupirtti, jota kutsuttiin tuvaksi. Varakkaimmissa taloissa saattoi olla erikseen tuvat isäntäväelle ja palveluskunnalle. Asuinrakennusten lisäksi taloon saattoi kuulua erillinen keittokota, sauna, eläinsuojia, varastoja ja aittoja.
Peltoviljelyn lisäksi kylää ympäröiviä metsiä oli mahdollisuus kasketa, eli kaataa ja polttaa hedelmällisen kylvömaan aikaansaamiseksi. Kasken raivaaminen oli raskasta työtä, mutta se tuotti moninkertaisesti peltoviljelyyn nähden. Lannoittamaton kaski tuotti satoa vain muutaman vuoden ajan, jonka jälkeen oli huolehdittava sen lannoituksesta tai raivattava seuraava. Jotkut kasket oli mahdollista raivata pelloiksi, ja monesti niiden yhteyteen syntyi myös uudisasutusta. Keskiajalla perustettuja uudistiloja tai niiden muodostamia pieniä kyliä kutsuttiin nimellä böle eli pyöli.
Tärkeimmät viljakasvit olivat ohra ja ruis. Kauraa viljeltiin lähinnä eläinten rehuksi, ja arvokasta leipävehnää vain tietyillä pelloilla ja pieniä määriä. Viljakasvien lisäksi pienemmillä pelloilla ja kotipuutarhoissa kasvatettiin hernettä, papua, kaalia, naurista, hamppua, pellavaa ja humalaa.
Peltoviljely ei suinkaan ollut maaseudun ainoa tai edes tärkein elinkeino, vaikka se on se, minkä perusteella taloja verotettiin ja miksi asutusta koskevia lähteitä on säilynyt. Peltojen lannoitukseen tarvittiin kotieläimiä, kuten nautoja, lampaita ja vuohia, joista saatiin myös lihaa, maitoa, nahkoja ja villaa. Sikoja pidettiin jonkin verran, samoin kanoja, hanhia ja ankkoja, joiden munia myös syötiin. Useimmissa taloissa oli vähintään yksi hevonen. Keskiaikaiset eläimet olivat huomattavasti moderneja rotuja pienempiä ja tuottivat myös vähemmän maitoa ja lihaa. Eläimet laidunsivat kylän metsissä ja rannoilla. Talviruokintaa varten niityillä viljeltiin heinää ja metsistä kerättiin lehtiä ja oksia.
Kalastus oli tärkeää niin ravinnon kuin tulojen kannalta. Yleisiä lajeja olivat turska, lahna, säynävä, ahven, kuha, särki, silakka ja hauki. Etenkin järviseuduilla kuivattiin kokonaisia haukia, joita myytiin Keski-Eurooppaan asti. Kalaa kuivattiin, suolattiin ja hapatettiin. Lohi oli arvokala, ja lohikoskien kuten Kokemäenjoen omistuksesta kiisteltiin ankarasti. Suurin osa parhaista lohipaikoista oli keskiajalla kirkon tai kruunun hallinnassa, ja lohta myytiin muualle Eurooppaan.
Myös metsästys tuotti lihaa ja arvokkaita turkiksia. Osa eränkäynnin saaliista käytettiin itse, osalla maksettiin veroja ja osa myytiin eteenpäin. Metsästystä ja kalastusta harjoitettiin lähiseutujen lisäksi Keski-Suomen eräomistuksilla, jonne saatettiin lähteä pidemmäksi aikaa. Jousilla, keihäillä ja ansoilla metsästettiin niin jäniksiä, oravia, majavia, ilveksiä, susia, peuroja ja hirviä. Myös lintuja pyydystettiin verkoilla ja ansoilla, ja niiden munia kerättiin pesistä. Rannikkoseuduilla metsästettiin myös hylkeitä lihan, rasvan eli traanin ja nahan takia. Pyhän Henrikin ihmeteoissa kerrotaan kokemäkeläisistä hylkeenpyytäjistä, jotka joutuivat kovan myrskyn kouriin. He huusivat avuksi Pyhää Henrikiä, jonka jälkeen meri tyyntyi välittömästi. Ihmeteot on kirjattu ylös vasta 1400-luvun lopulla, mutta ne ovat todennäköisesti vanhempia.
Talonpojat maksoivat veroja sekä kirkolle että kruunulle. Kirkolle on perinteisesti maksettu kymmenys tilan tuotosta, kruunulle maksettavat verot vaihtelivat paikallisesti ja tilan suuruuden mukaan. Verot maksettiin yleisesti luonnontuotteina. Joskus verokertymä ilmoitettiin rahana, mutta maksettiin tämän summan arvoisina tuotteina sen mukaan, mitä talolla oli. Tiettyjä veroja taas kerättiin tiettyinä tuotteina, kuten esimerkiksi kirkon kymmenykset maksettiin perinteisesti voina.
Kirkko ja uskonto
Suomen kirkollinen organisaatio rakentui 1200-luvun kuluessa. Ensimmäiset seurakunnat tunnetaan vuosisadan alusta, ja tuomiokapituli perustettiin vuonna 1276. Vuonna 1300 kirkollinen hallinto siirtyi Koroisista hieman aiemmin perustettuun Turun kaupunkiin ja sinne rakennettuun tuomiokirkkoon.
Vaikka nykytutkimuksen mukaan Suomen kristillistyminen oli pitkä ja pääosin rauhanomainen, 1100-luvulta alkanut prosessi, keskiajan Suomessa kerrottiin yleisesti tarinoita Pyhän Henrikin marttyyrikuolemasta sekä Suomeen tehdyistä ristiretkistä. Erityisesti Satakunnassa Pyhän Henrikin kultti oli vahva, ja piispan tiedettiin saarnanneen siellä ennen kohtalokasta matkaa Köyliöön. Useissa kylissä muistellaan ja kunnioitetaan paikkoja, joissa Henrik kävi. Kirkollinen organisaatio muodostui Satakunnassakin paikallisten ylimysten kautta, jotka perustivat kartanoidensa yhteyteen pieniä kirkkoja. Näistä suurtilojen eli moisioiden omista kirkoista muodostui myöhemmin pitäjänkirkkoja ja seurakuntia.
Muita Satakunnassa suosittuja pyhimyksiä ovat Pyhät Eerik, Olavi ja Gertrud, jonka killalla on Satakunnassa lukuisia kauppiaita majoittavia kiltataloja. Ruotsalainen aatelisnainen Birgitta Birgerintytär on julistettu pyhimykseksi vuonna 1391, ja hänen perustamansa Vadstenan birgittalaisluostari vihittiin käyttöön vajaa kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1384. Naantaliin birgittalaisluostari perustetaan vasta myöhemmin, vuonna 1438.
Pyhimykset liittyivät kiinteästi keskiajan uskonharjoitukseen. Pyhäpäivinä, joista monet olivat tietyn pyhimyksen muistoksi, kokoonnuttiin kirkolle messuun ja juhlimaan. Messu toimitettiin pääosin pyhällä kielellä eli latinaksi, mutta siihen kuului myös kansankielisiä osioita. Juhlaan kuului erilaisia rituaaleja, esimerkiksi kulkueita tai alttarille uhraamista. Monesti myös esitettiin pyhimysnäytelmiä ja kerrottiin pyhimysten elämään ja kuolemaan liittyviä tarinoita. Yhdessäolo ja hauskanpito oli kuitenkin tärkeintä. Keskiajan kuluessa pyhimyskalenteri vakiintui talonpoikien vuosikalenteriksi, jossa tietyt päivät merkitsivät tiettyjen työtehtävien aloittamista tai lopettamista.
Myös pyhiinvaellukset olivat tärkeä osa uskonharjoitusta. Pyhiinvaellus saattoi olla avunpyyntö, sovitus tai kiitos tietylle pyhimykselle. Matkoja tehtiin sekä lähiseudulle että kauemmas. Suomessa tärkeä pyhiinvaelluskohde oli Turun tuomiokirkko ja sen pyhäinjäännökset, kuten Piispa Henrikin sekä Pyhien Eerikin ja Olavin jäänteet. Satakunnassa muun muassa Ulvilan kirkko on pyhitetty Olaville. Pyhän Olavin haudalle Norjan Trondheimissa vaellettiin myös. Pyhä Birgitta haudattiin Vadstenaan vuonna 1374, ja siitä tuli suosittu kohde jo ennen Birgitan kanonisaatiota 1391. Pisimmät pyhiinvaellukset tehtiin Roomaan, Espanjan Santiago de Compostelaan (Pyhä Jaakko) tai Jerusalemiin asti. Näissä kaikissa tiedetään käyneen suomalaisia ja myös palanneen matkoiltaan takaisin.
Katolisen uskon ja kirkollisen hallinnon rinnalla ja siihen sekoittuneena harjoitettiin toki edelleen myös esikristillisiä perinteitä. Kirkollinen organisaatio ei ollut vielä kykenevä kitkemään epäkristillisiä perinteitä pois seurakuntalaisistaan: puhdasoppisuuden aika koittaisi vasta satojen vuosien päästä, ja 1400-luvullakin kirkko oli kiinnostuneempi puuttumaan harhaoppeihin kuin ei-kristillisiin tapoihin.
Kirjallisuutta
Aalto, Ilari & Elina Helkala 2015. Matka keskiajan Suomeen. Atena.
Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023. Vuosi keskiajan Suomessa. Atena.
Suvanto, Seppo 1976. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan maakuntaliitto. https://digi.kirjastot.fi/items/show/124721.
Haggrén, Georg 2015: Keskiajan arkeologia. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.