Tässä kerrotaan yleisiä asioita keskiajan purjehduksesta ja rantarosvouksesta pelin näkökulmasta.
Suomen rannikon talonpojat olivat tottuneita merenkävijöitä. Kalastus- ja asiointimatkoja tehtiin usein niin lähelle kuin kauas. Vaikka keskiajalla kauppaa saivat periaatteessa käydä vain porvarit, monilla talonpojilla oli kauppapurjehdukseen sopivia aluksia, joilla he myivät tuotteitaan ympäri Itämerta Danzigiin ja Lyypekkiin asti. Talonpoikaispurjehdus oli yleinen käytäntö vielä uuden ajan alkuun asti. Suomesta vietiin yleisesti tervaa, puutavaraa, voita, kuivattua ja suolattua kalaa sekä turkiksia ja nahkoja. Lain mukaan talonpoikien olisi pitänyt myydä nämä tuotteet kaupungeissa porvareille, jotka sitten huolehtivat niiden myynnistä ulkomaille.
Itämeren purjehduskausi kesti keväästä syksyyn. Syksy oli vilkkaampaa purjehduskautta, koska sadonkorjuun jälkeen oli enemmän myytävää ja kuljetettavaa, mutta syksyn sateet ja myrskyt tekivät purjehduksesta myös vaarallisempaa. Purjehtiminen oli keskiajalla muutenkin hyvin säästä riippuvaa toimintaa: matkavauhti oli suoraan verrannollinen hyviin tuuliin, ja niitä saatettiin odottaa satamassa tai rannikon suojapaikoissa useita päiviä. Tuuliin myös yritettiin vaikuttaa rukouksin ja loitsuin. Huonolla säällä jouduttiin muuttamaan reittisuunnitelmaa ja määräsatamaa, ja epäsuotuisat tuulet saattoivat kuljettaa isonkin aluksen toiselle puolelle Itämerta.
Navigointi perustui rannikon havainnointiin ja syvyyden luotaamiseen. Lintujen reiteistä voitiin päätellä sopivia levähdyspaikkoja. Keskiajalla purjehdittiin mieluiten näköetäisyydellä rannikosta eikä kaukana avomerellä, vaikka joillain osuuksilla niinkin oli tehtävä. Reitit olivat useimmiten tuttuja ainakin osalle miehistöstä, joten varsinaisia karttoja ei tarvittu. Rannikolta tunnistettiin kiintopisteitä, joita kohti suunnistettiin, sekä matalikkoja ja kareja, joita piti väistää.
Merelle lähtö oli aina riski ja haaksirikkoutuminen yleistä. Alus saattoi ajautua rannalle tai särkälle, jolloin se säilyi kohtuullisen ehjänä, tai ajaa karille, jolloin vaurioita syntyi enemmän. Vaikeissa olosuhteissa laiva saattoi myös upota nopeasti meren pohjaan. Rantaan tai karille ajaneista laivoista saatiin usein pelastettua ainakin osa lastista. Hylystä voitiin naarata tai sukeltaa lastia, tai poimia pinnalla kelluvia tavaroita. Laivoista myös heitettiin vaaran uhatessa lastia mereen, josta se myöhemmin ajautui rantaan. Erityisesti rantaan ajautuneen hylkytavaran omistajuudesta riideltiin keskiajalla ja uuden ajan alussa paljon.
Ikivanhan rantaoikeuden mukaan haaksirikkoutunut tavara kuului rannan omistajalle. Rooman valtakunnassa alettiin kuitenkin suosia näkemystä, jonka mukaan keisari omistaa rannat, ja laki turvaa laivan omistajan oikeuden lastiin myös haaksirikon jälkeen. Perinnäistavaksi muodostui, että haaksirikkoutunut omaisuus tuli pelastaa vuoden ja päivän kuluessa. Tämä roomalaisen oikeuden periaate siirtyi keskiajalla katolisen kirkon mukana muuallekin Eurooppaan, ja se kirjattiin myös ruotsalaiseen Maunu Eerikinpojan maanlakiin 1300-luvun puolivälissä. Löytäjä saa pitää -periaate eli kuitenkin virallisen lain rinnalla vielä monta sataa vuotta.
Hylyn pelastustöitä saatettiin tehdä yhteistyössä paikallisten kanssa, mutta monesti tilanne johti riitaan ja väkivaltaan. Myös Suomen keskiaikaiset linnanpäälliköt ja voudit saattoivat omavaltaisesti takavarikoida mailleen haaksirikkoutuneen omaisuuden. Rannikon asukkaiden keskuudessa vanha perinnäistapa rannan haltijan oikeudesta lastiin eli vielä 1800-luvulle asti. Rantaan ajautuneen hylkytavaran omistajaa oli toki vaikea selvittää jälkikäteen. Haaksirikosta selvinneet olivat varsin haavoittuvassa tilanteessa: heidät saatettiin ottaa vangiksi tai jopa surmata, jotta arvokas lasti olisi helpompi ottaa haltuun.
Toisin kuin monissa merirosvotarinoissa, keskiajan ja vielä uuden ajan alunkaan Suomessa ei käytetty merkkitulia eikä näin ollen harhatuliakaan. Harhatuliin liittyvä kansanperinne kytkeytyy majakoiden yleistymiseen 1800-luvulla, jolloin vahva keskusvalta oli jo lähes kitkenyt ranta- ja merirosvouden.
Kirjallisuutta
Huhtamies, Mikko 2019: Kapeat meret, rahakkaat rannat: haaksirikot ja rantarosvous keskiajan Itämerellä ja Suomenlahdella (n. 1300–1560). Teoksessa T. Bergholm (toim.), Suomi saarena. Nautica Fennica 2018 . https://journal.fi/nauticafennica/article/view/107936.
Huhtamies, Mikko 2022: Seitsemäs vyöhyke. Pohjoista merihistoriaa.